Vaalinalusgallupeihin ei kannata ainakaan henkilövalintojen osalta vielä uskoa. Kun otoskoko on vain joitakin tuhansia, virhemarginaalit ovat yksittäisten ehdokkaiden kohdalla suuria. Jokaista tuhatta haastateltua kohti tutkijan “haaviin” jää noin 200 kokoomusta äänestävää. Yksittäisen ehdokkaan saamat “äänimäärät” lasketaan silloin korkeintaan kymmenissä, ja varsinkin terävimmän kärjen takana johtopäätökset tehdään todella pienistä numeroista.

Toisin sanoen, vaalit on käyty vasta sitten, kun kaikki äänet ovat uurnassa.

Kiitos kaikille kannattajille ja aivan erityinen kiitos kaikille teille, jotka olette tukeneet kampanjaani työllänne tai muulla tavoin.

Yksimielisyys vallitsee siitä, että jäsenmaissa sallittu yleinen säännöllinen viikkotyöaika saisi olla korkeintaan 48 tuntia (Suomessa ollut 40 tuntia 1960-luvulta alkaen). Erimielisyyttä on siitä, voidaanko mahdollistaa yksilöllinen sopiminen jopa 60 tunnin säännöllisestä viikkotyöajasta. Tämä merkitsisi esimerkiksi kuutta kymmenen tunnin työpäivää viikottain.

Kuudenkymmenen tunnin säännöllinen työviikko nostaisi vuosityöajan lähes 3.000 tuntiin, eli tasolle, jolla Suomessa oltiin noin 100 vuotta sitten. Se myös löisi pahasti korvalle direktiiviehdotuksen yleisiä tavoitteita, joihin kuuluu työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen ja ylipitkien työaikojen riskien pienentäminen (!). Direktiiviehdotuksen mukaan sopiminen työajan pidentämisestä olisi toki vapaaehtoista, mutta käytännössä työnantajan ja työntekijän neuvotteluasema ei useinkaan ole tasavertainen.

Toinen epäkohta ehdotuksessa on, että se jättäisi kokonaan työaikasuojelun ulkopuolelle sellaiset työntekijät, jotka voivat itse päättää työajastaan tai joiden työaikaa ei mitata. Loppuun asti vietynä tämä tarjoaa oivallisen mahdollisuuden kiertää työaikalaki kokonaan: annetaan työntekijöille vain tulostavoitteet ja lopetetaan työaikojen seuraaminen. Ensimmäiseksi tämä koskisi ylempiä toimihenkilöitä, joita Euroopassa on parikymmentä miljoonaa, ja vähitellen muitakin työntekijäryhmiä.

Kumpikaan yllä esille ottamistani direktiivin puutteista ei vaikuttaisi välittömästi Suomeen: 40 tunnin viikkotyöaika pysyisi voimassa ja ylemmät toimihenkilöt työaikalain piirissä. Pulma onkin se, että työntekijän kannalta huonojen käytäntöjen salliminen Euroopan Unionin joissakin jäsenmaissa loisi yhteismarkkinoiden kautta painetta muille jäsenmaille seurata esimerkkiä. Siksi näitä ehdotuksia tulee vastustaa, eikä sellaista työaikadirektiiviä pidä hyväksyä, johon ne sisältyvät.

Teknologiateollisuus vastaa kahdesta kolmanneksesta Suomen viennistä ja tulevaisuudessakin vaurautemme riippuu pitkälle teknologisesta osaamisesta, joten sen pitäminen korkealla tasolla on tärkeää.

Suomi sijoittaa hyvin tutkimukseen ja kehitykseen, mutta tekniikan koulutuksessa meillä on mielestäni vakava puute. Teknilliset yliopistot kärsivät resurssipulasta suhteessa kansainvälisiin verrokkeihinsa.

Opetushenkilökunnan määrän lisäksi pulmana on puutteelliset käyttömäärärahat, jotka näkyvät esimerkiksi vanhentuneina tutkimuslaitteistoina. Esimerkiksi Teknillisen korkeakoulun määrärahojen lisäys tälle vuodelle ei vastannut edes inflaatiota.

Pidemmän päälle teknillisten yliopistojen resurssikurjuus vaikuttaa myös tutkimus- ja kehityspanostusten tuottoon. On selvää, että keskinkertaisin resurssein koulutetuilta insinööreiltä ei voi odottaa huipputuloksia samassa mittakaavassa kuin kunnollisilla resursseilla koulutetuilta.

Juuri nyt olisi suorastaan historiallinen tilaisuus hoitaa teknillisten yliopistojen henkilöresurssit kuntoon. Taloudellisen taantuman takia akateeminen työttömyys on nopeassa nousussa, ja nyt olisi normaalisuhdannetta helpompaa houkutella lahjakkaita ja hyvin koulutettuja ihmisiä yliopistouralle.

Kansantalouden ja valtion budjetin mittakaavassa tarvittavat lisäpanostukset ovat suhteellisen pieniä, ja niihin pitää olla varaa myös laman olosuhteissa – etenkin, kun tulevaisuuden hyvinvointimme on pitkälti teknillisen osaamisen varassa.

Tapaamisissa esille tulevista puheenaiheista ehkä yleisin on ollut Euroopan Unionin tietynlainen näkymättömyys ja siitä seuraava tuntemattomuus Suomessa ja suomalaisille. Kaikista parhaiten EU tunnetaan surullisenkuuluisasta “kurkkudirektiivistä”, eli jo kumotusta säännöksestä, jonka mukaan kuluttajille myytävät kurkut eivät saisi olla määräänsä käyrempiä.

Kansalaisia on turha tietämättömyydestä syyttää, sillä tiedotusvälineitä kyllä seurataan ahkerasti. Tiedotusvälineet puolestaan väittävät kirjoittavansa EU:sta ihan riittävästi, mutta aihe ei vain kiinnosta kansalaisia.

En nyt kuitenkaan ajatellut lähteä tähän juupas-eipäs keskusteluun, vaan tehdä konkreettisen vaalilupauksen:

“Jos minut valitaan europarlamenttiin, lupaan tehdä eurotietämättömyyden vähentämiseksi sen, minkä yksittäinen euroedustaja voi. Alan pitää vähintään viikoittain täydentyvää blogia, jossa kerrotaan parlamentissa vireillä olevista asioista ja niiden etenemisestä. Lisäksi tarjoudun kirjoittamaan säännöllistä parlamenttikolumnia niihin suomalaisiin lehtiin, jotka suostuvat sellaisen julkaisemaan.”

Kaikki yli kymmenen vuotta yrityksessä työskennelleet saavat kolmen viikon palkallisen lisäkesäloman ja kaikki yli viisi vuotta talossa olleet kahden viikon palkallisen lisäkesäloman. Alle viisi vuotta työskennelleet saavat yhden viikon palkallisen lisäloman. Lopuilla riittää koko kesän normaalisti töitä.

Yhtiön omistajat kertovat, että juridiset edellytykset normaalien yt-neuvottelujen järjestämiseen olisivat löytyneet, mutta henkilöstöä ei haluttu lomauttaa tai irtisanoa. Epätavalliseen ratkaisuun päädyttiin, sillä henkilöstöstä halutaan pitää tiukasti kiinni.

“Takana on kohtalaisen hyviä vuosia, joten ei ensimmäisessä heikommassa tilanteessa voi kohdistaa toimia henkilöstöön. Se on johdon vastuulla, että markkinat pelaavat. Kyllä yrityksen on osattava varautua huonoihin vuosiin jo ennalta.”

Esimerkillisen vastuullista toimintaa!

PS: Ja kohtuullisen hyvää markkinointia, Kalaset Oy:n Facebook-faniryhmässä on jo yli 1900 jäsentä. Liityin itsekin.

Tärkeää on erottaa ne kysymykset, joihin kannan ottamisessa savolaisuus on olennainen kriteeri. Tällaisia voisivat tyypillisesti olla esimerkiksi Savon infrastruktuuriin liittyvät kysymykset, tai sellaiset kysymykset, joissa Savon olosuhteet poikkeavat merkittävästi muusta maasta.

Hyvin suuri osa yhteiskunnallisista kysymyksistä on kuitenkin sellaisia, joissa savolaisuudella ei ole mitään merkitystä, vaan ratkaisut tehdään joillakin muilla, esimerkiksi ideologisilla tai oikeudenmukaisuusperusteilla. Siksi eduskunnassa istutaan puolueittain, eikä maakunnittain.

Suomi on sisäisesti yhtenäisempi alue kuin Eurooppa, ja siksi Suomen Eurooppa-agendalla on enemmän asioita kuin Savon Suomi-agendalla. Kun Eurooppaa vähitellen yhdennetään, meille on merkitystä sillä, että yhdentyminen tapahtuu Suomelle sopivalla tavalla. Esimerkkeinä vaikkapa päästövähennysten taakanjako tai sosiaalisen Euroopan rakenteet.

Suomen yhteinen agenda lyhenee vähitellen, kun yhdentyminen etenee. Se ei tarkoita, että listalta poistuvat asiat muuttuisivat merkityksettömiksi - ne vain siirtyvät kansallisen viitekehyksen piiristä eurooppalaiseen poliittis-ideologiseen viitekehykseen. Sellaiset asiat, joissa paikallisuudella on suuri merkitys, pitää jatkossakin määrittää kansallisen päätöksenteon piiriin.

Varsin pysyväisluontoisesti Suomi-agendalla ovat ainakin:
- Itämeri ja pohjoinen ulottuvuus laajemminkin
- suhde Venäjään
- pohjoisen maatalouden tukeminen

Tällä en suinkaan väheksy esimerkiksi sosiaalisen Euroopan tai maailmankaupan vapauttamisen merkitystä. Niissä vain ajatusmaailman erot ovat merkittävämmät kuin kansalliset erot.

MEPeiltä ei pidä vaatia Suomen edun nimissäkään Suomen hallituksen linjan noudattamista - parlamenttihan olisi silloin tavallaan turha. Perustamissopimuskin määrittelee MEPin kansan, eikä hallituksen edustajaksi.

Uskon, että jokainen MEP pitää Suomen edun mielessään päätöksiä tehdessään. Heillä kuitenkin voi ja pitääkin olla Suomen edusta erilaisia tulkintoja. Äänestäjän tehtävä on määrittää itselleen, mikä hänelle on Suomen etu ja valita ehdokkaansa tämän analyysin perusteella. Vaatii vaivaa, mutta kukaan ei ole luvannut, että demokratian eteen ei pitäisi tehdä vähän töitäkin.

Työuran pituuden ei nimittäin pitäisikään juurikaan vaikuttaa työeläkemaksuun, jos työeläkejärjestelmän karttumaprosentit ja muut säätöelementit (laskennallinen tuotto, elinaikakerroin jne.) on oikein laskettu. Näin siksi, että eläkettä karttuu tehdyn työn ja siitä maksettujen eläkemaksujen perusteella. Mitä pidempi työura on, sitä suuremmaksi eläke kasvaa. Vähäinen säästö työeläkejärjestelmälle syntyy lähinnä siitä, että todelliseen tehtyyn työhön perustumattomien etuuksien (erilaiset työstä poissaolojaksot, joista kuitenkin karttuu eläkettä) maksajien lukumäärä kasvaa.

Työurien pidentämistä tarvitaankin yhteiskunnan kaikkien muiden velvoitteiden maksamiseen. Jotta systeemi pysyisi pystyssä, ihmisten tulee keskimäärin maksaa elämänsä aikana vähintään saman verran “yhteiseen kassaan” kuin sieltä ottavatkin. Työssäkäyvät ovat yhteiskunnan näkökulmasta pääsääntöisesti maksumiehiä ja muut saamamiehiä. Jos saamamiehiä on liikaa, niin ei voi ottaa, vaan täytyy lainata - jos saa lainaa. Näin simppeliä tämä pohjimmiltaan on.

Mutta: muutos toteutettaisiin satelliittivalvontajärjestelmällä, josta
lähetettäisiin auton omistajille aika ajoin laskuja ajettujen kilometrien
perusteella. Minun käsittääkseni tällainen järjestelmä tuottaisi suuren määrän turhaa hallinnointia.

Asia on nimittäin sillä tavalla yksinkertainen, että ajoneuvon käyttö ja
polttoaineen kulutus ovat suoraan verrannolliset toisiinsa. Polttoaine
mitataan jo nyt huoltoaseman polttoainepumpulla, ja verotusjärjestelmä on valmiina. Jos autoverotuksen painopistettä on tarpeen muuttaa, niin lasketaan reippaasti autoveroa ja nostetaan vastaavasti polttoaineveroa. Voidaan toteuttaa vaikka huomenna, eikä satelliitteja tarvita!

Kun kaikkien ajoneuvojen jatkuva satelliittiseuranta on tarpeeton siihen tarkoitukseen, johon sitä ajetaan, niin herää kysymys, mihin sitä oikeasti tarvittaisiin. En käy tässä sen tarkemmin spekuloimaan, mutta kyllä tässä “isoveljelle” tarjoutuisi mahtavia mahdollisuuksia.

Kiinnostuksen lisäämmiseksi kannattaisikin vakavasti harkita Euroopan parlamentin ja eduskunnan toimikausien yhtenäistämistä viideksi vuodeksi, jolloin vaalit voitaisiin pitää yhtä aikaa.

Oivallinen tilaisuus tähän tarjoutuu vuonna 2019, jolloin pidetään molemmat vaalit. Jos tahtoa riittää, mikään ei estä yhdistämistä jo seuraavissa eurovaaleissa vuonna 2014. Silloin pitäisi vain päättää, että vuonna 2011 eduskunta valitaankin kolmeksi vuodeksi.

Vaalien yhdistäminen olisi perusteltua siksikin, että Eurooppa-asiat ansaitsisivat olla kohtuullisen tärkeällä sijalla myös eduskuntavaaleissa. Suomi nimittäin toimii EU:ssa kahta kautta: toisaalta suoraan MEPien kautta parlamentissa, toisaalta hallituksen kautta Euroopan neuvostossa.

Jos vaalit olisivat yhtä aikaa, voitaisiin haluttaessa edellyttää, että yksi ihminen on ehdolla vain jommassa kummassa. Tällöin vältyttäisiin spekuloimasta sillä, aikooko vaaleissa ehdolla oleva mahdollisesti toimia siinä elimessä, johon hänet valitaan vaiko jossakin ihan muualla.

Harjoittele Hekan äänestämistä jo nyt: äänestä vaalivideo voittoon YLEn A-tuubin videokisassa. Eniten ääniä saanut esitetään televisiossa YLE:n vaalistartin yhteydessä 14.5.