Euroopan unionissa on jo vuosia valmisteltu uutta työaikadirektiiviä. Työaikadirektiivi ei ohjeista yksityiskohtaisesti jäsenmaiden työaikalainsäädäntöä, vaan sillä säädetään työntekijän näkökulmasta minimitaso, jota kansallinen lainsäädäntö ei saa alittaa. Hanke ei ole edennyt, sillä parlamentin ja jäsenmaiden hallituksia edustavan Euroopan neuvoston välillä on selkeä linjaerimielisyys eräistä direktiivin keskeisistä kohdista.

Yksimielisyys vallitsee siitä, että jäsenmaissa sallittu yleinen säännöllinen viikkotyöaika saisi olla korkeintaan 48 tuntia (Suomessa ollut 40 tuntia 1960-luvulta alkaen). Erimielisyyttä on siitä, voidaanko mahdollistaa yksilöllinen sopiminen jopa 60 tunnin säännöllisestä viikkotyöajasta. Tämä merkitsisi esimerkiksi kuutta kymmenen tunnin työpäivää viikottain.

Kuudenkymmenen tunnin säännöllinen työviikko nostaisi vuosityöajan lähes 3.000 tuntiin, eli tasolle, jolla Suomessa oltiin noin 100 vuotta sitten. Se myös löisi pahasti korvalle direktiiviehdotuksen yleisiä tavoitteita, joihin kuuluu työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen ja ylipitkien työaikojen riskien pienentäminen (!). Direktiiviehdotuksen mukaan sopiminen työajan pidentämisestä olisi toki vapaaehtoista, mutta käytännössä työnantajan ja työntekijän neuvotteluasema ei useinkaan ole tasavertainen.

Toinen epäkohta ehdotuksessa on, että se jättäisi kokonaan työaikasuojelun ulkopuolelle sellaiset työntekijät, jotka voivat itse päättää työajastaan tai joiden työaikaa ei mitata. Loppuun asti vietynä tämä tarjoaa oivallisen mahdollisuuden kiertää työaikalaki kokonaan: annetaan työntekijöille vain tulostavoitteet ja lopetetaan työaikojen seuraaminen. Ensimmäiseksi tämä koskisi ylempiä toimihenkilöitä, joita Euroopassa on parikymmentä miljoonaa, ja vähitellen muitakin työntekijäryhmiä.

Kumpikaan yllä esille ottamistani direktiivin puutteista ei vaikuttaisi välittömästi Suomeen: 40 tunnin viikkotyöaika pysyisi voimassa ja ylemmät toimihenkilöt työaikalain piirissä. Pulma onkin se, että työntekijän kannalta huonojen käytäntöjen salliminen Euroopan Unionin joissakin jäsenmaissa loisi yhteismarkkinoiden kautta painetta muille jäsenmaille seurata esimerkkiä. Siksi näitä ehdotuksia tulee vastustaa, eikä sellaista työaikadirektiiviä pidä hyväksyä, johon ne sisältyvät.